Tiistaina lähden tyttäreni kanssa kohti  Kemiä. Olen yrittänyt siirtää lähtemistä mutta nyt en voi enää lykätä matkustusta. Mummi on huonossa kunnossa.
Kemiin liittyy ahdistava,puristava tunne joka painaa rintakehää ja sydämen hakkaamaan. Tämä varmaan johtuu lapsuuteni kesistä jotka vastentahtoisesti vietin Kemissä. Muistuu mieleen haiseva sellu ja leveät kadut. Veitsiluodon tehtaat jotka tupruttivat horisintissa ja ainainen kylmyys. Äiti joka vaihtoi heti juna-asemalla normaalin puheen ärsyttäväksi murteeksi. Kemissä ei ollut mitään tekemistä.  Kaikki muut tuntemani lapset pääsivät mökeille ja erilaisiin puuhalandioihin ja onnekkaimmat matkustivat lentokoneella jonnekkin kaus, paikkaan jossa oli turkoosinsinistä vettä ja hotellin pihalla minigolf. Minä pääsin Kemiin.Siskoni kanssa kulutimme aikaa lojumalla mummin kylpyammeessa kirjoja lukien. Vähän vanhempina teetimme t-paidat joiden teksti julisti "Sano EI Kemille!" Emme uskaltautuneet ne päällä kuitenkaan Valtakadulle, vaan käytimme niitä yöpaitoina. Pelkäsimme liikaa Citymarketin parkkipaikalla autojaan ropaavia harjastukkia ja vielä niitäkin enemmän perheellemme tyypillistä hiljaista vihanpitoa. Hiljainen syyllistäminen on perheemme bravuuri, siihen liittyy suljettuja syyttäviä ovia ja anteeksipyyntöön pakottavaa niiskutusta.                                                   
Isoäitini mielestä alkoholia ei kukaan voi käyttää kohtuudella. Olen samaa mieltä- ei  ainakaan Kemissä. Kemissä sitä on käytettävä paljon ja humaltumistarkoituksessa, että on mahdollisuus menettää ajan- ja paikantaju.

Jos kuitenkin haluat lähteä käymään:
www.kemi.fi

1. ota hyllystäsi viisi kirjaa
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke
6. viidennestä kirjasta koko kirjan viimeinen lause
7. tee virkkeistä jono
8. nimeä lähteesi

   Kuinka minä pääsen sovintoon itseni kanssa? hän ajatteli, silloin kuin ylipäätään ajatteli. Tuosta lähes olemattomasta tuli Esperialle heti kaikki; mielenkuohussaan hän teki kysesisetä upseerista kaiken nielevän intohimon kohteen, Esperian ainoan, kohtuuttoman ja välttämättömän elämänsisällön. Tässä hän seisoi ja oli melkein liikuttunut. Käännähdän ympäri, sysäisen polvellani pianotuolin syrjään ja säntään taas maton poikki suoraa päätä ulos tästä  himojen helvetistä, paapattavan matamin ohi, eteisen lävitse ja rappuja alas, messinkikaidetta edes hipaisematta. Ja kauneus yksin on hallitseva.

1. Vladimir Nabokov: Lumooja
2. Claudio Magris: Mikrokosmoksia
3. Aksel Sandemose: Me koristamme itsemme sarvilla
4. Thomas Mann: Tohtori Faustus
5. Halldór Laxness: Maan valo

Täytyihän tämäkin tehdä.

Aurinko valuu sisään ikkunoista. Espoossa ei edes tuule.

Tämän päivän runo:

Olin kohmeessa
käsistä ja jaloista.
Vein itseni aurinkoon,
vaihtolämpöinen
maanis-depressiivikko.

        Helena Anhava ( Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa, 1971)

 Surukoira Mario, tuo sieluni synkkä mutta ystävällinen asukki tuli elämääni jo vuosia sitten...        Löytöeläintalo sijaitsi kaukana kaupungin keskustassa. Pitkän hiekkatien päässä tuulisella niemenkärjellä. Paikka olisi voinut oli  kaunis mutta nyt se oli vain surullinen.. Rakennukset kyyhöttivät vierekkäin kuin pienet pelokkaat eläimet. Maali hilseili niiden kyljissä ja ikkunat tuijottivat sokeina, mustina silminä.
. Nainen hytisi jäätävässä tuulessa ja mietti miksi

oli tullut. Hän voisi vielä palata kotiin. "Jaahas, koiraa tultu katsomaan" Eläintenhoitaja kilisytteli avaimiaan kuin vanginvartija huonossa elokuvassa. Mies oli laiha ja kumara, heiteillejätetty, unohdettu-  kuten valtakuntansakin. Miehen seurassa oli helppo olla. Hän oli jo antanut periksi: ei vaatinut tai odottanut mitään.

"Tässä meille on ensiksi kissat! " Täplikkätä,raidallisia, pilkullisia. Pieniä ja suuria. Erikokoiset- ja näköiset kissat leikkivät ja lokoilivat, söivät ja muorusivat suurissa häkeissä. " Ei nämä kaikki ikinä löydä kotia. Halutaan pentuja...Ei meille tänne mahdu enempää, nyt on  liian ahdasta." Mies kuullosti väsyneeltä. He jatkoivat käytävää häkkien lomitse.Talon takana oli koirien häkki. "Tällä hetkellä näitä kolme. Katsoppas tuota pientä valkeaa!" Kaksi koiraa ryntäsi ovella häntä riehakkaasti heiluen, onnesta mutkalla. Suuri harmaa koira vain katseli kauempaa. Sen silmät olivat vaaleanisiniset ja ja luomat roikkkuivat silmien yllä.   Hetken tarkkailtuaan   koira asteli myös tervehtimään. Se nuuski naisen kättä ja lipaisi sitä armollisesti. " Minä otan tämän" "Jaahas,jaahas" Mies kohautti hartioitaan välinpitämättömästi. - Sovitaan niin.Hän ojensi  naiselle rokotustodistuksen ja hihnan. "Onnea sitten vaan" Nainen hymyili. Mies sanoi koiran nimen mutta nainen tiesi että se ei ollut eläimen oikea nimi. . Jokapäivä nainen vei harmaan koiran puistoon ja heitteli sille sinistä,vinkuvaa palloa.

Yönä jolloin nainen unelmoi koirasta,  ropise sade ryöppynä ikkunaan ja tuuli tanssitti villisti keltaisia lehtiä. Unessa nainen seisoi lumisella pellolla. Tumma taivas kaartui hänen ylleen ja tähdet loistivat kirkkaina ,kuin reikinä tummassa kankaassa.  Hänen hengityksensä huurusi ja kaikkialla oli hiljaista. Aukean reunalla, lähellä puiden mykkää, mustaa riviä kyyristeli eläin. Nainen tiesi sen olevan koira. Hän käveli lähemmäksi. Koira oli
keskittynyt hotkimaan ruokaansa, vain sen valkoiset hampaat

välkähtelivät. Se  repi palasia muodottomasta tummasta möykystä, kuono tahmeana verestä.

. Nainen havahtui hereille yöpaita ihoon liimautuneena

ja hiljainen  huuto huulilleen pysähtyneenä.. Myös koira oli levoton, sen kynnet rapisivat olohuoneen  lattiaaa  vasten.

Nainen työskenteli arkistossa, syvällä maan alla. Arkistoon oli haudattu kaupungin muistot, unelmat ja aatteet. Asia jotka oli unohdettu ja kadotettu tahallaan tai tarkoituksetta, löytyvät sieltä. Pölyisissä laatikoissa,pitkien käytävien varrella oli kaikki mitä kaupungista tarvitsi tietää. Jos virtapiirit irrottaisivat otteensa  syöksyen avaruuteen ja kun kovalevyt sulaisivat sihahtaen muodottomiksi möhkäleiksi ymmärrettäisiin arkiston arvo ....

 Eilen olin näkymätön. Kukaan ei minua nähnyt ja kävelin ihmisten läpi tuosta vain. Puhettani ei kuullut kukaan ja kaupassa minua ei kukaan palvellut. Kerroin myöhemmin miehelle kokemuksestani. Höpö Höpö, hän sanoi. Ei kukaan ole näkymätön.

Miten kertyykin tätä tavaraa? Miten jokainen nurkka on rojua täynnä?

Hurjistuin ja pakkasin jätesäkkeihin kaikki vaatteet, laukut ja kengät joita en ole käyttänyt aikoihin. Ulkoilutin imuria vihaisesti. Nyt loppu tämä materian haaliminen. Mitä vähemmän matkatavaraa sitä parempi. Tarmonpuuskassa yritin valita kirjahyllystä myös kierrätykseen meneviä kirjoja. Kuvittelin siistin kodin ja uuden alun. Hyllyn edessä pohdin kauan mistä kirjasta luopuisin. En ole vielä valinnut yhtäkään. Luopuminen on kovin hankalaa.